Vammaispalvelulain soveltamisala

Vammaispalvelulain soveltamisalasäännös tunnistaa fyysiset, kognitiiviset, psyykkiset, sosiaaliset ja aisteihin liittyvät toimintarajoitteet.

Vammaispalvelulain soveltamisalasäännöksen (2 §) mukaan uutta vammaispalvelulakia sovelletaan erityispalveluiden järjestämiseen niille vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen, sosiaalisen tai aisteihin liittyvän toimintarajoitteen johdosta välttämättä apua tai tukea tavanomaisessa elämässä.

Lisäksi vammaispalveluiden saaminen edellyttää, että muussa laissa tarkoitetut palvelut eivät ole ihmisen yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä. Sosiaalihuoltolain 4 §:n mukaan asiakkaan edun arviointiin ei vaikuta se, onko palvelu maksullinen vai maksuton.

Soveltamisalapykälässä on asiakasmaksujen alentamista koskeva niin sanottu suojasäännös (2.4 §), jonka mukaan sen lisäksi mitä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain 11 §:ssä on säädetty maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta, ensisijaisen lainsäädännön mukaan järjestetyistä palveluista määrättävä maksu on jätettävä määräämättä, perimättä tai sitä on alennettava, jos maksu estää tai vaikeuttaa oleellisesti vammaisen henkilön palveluiden yksilöllisen järjestämisen tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.

Soveltamisalapykälän esityöt

Koska vammaispalvelulain soveltamisalapykälää muutettiin alun perin hyväksytystä, soveltamisalasäännöksen tulkinnassa huomioon otettavia esitöitä löytyy seuraavista lähteistä:

Säännösten tarkempi sisältö

Eri toimintarajoitteet

Vammaispalvelulain piiriin kuuluvat vammaispalvelulain 2.1 §:n mukaan henkilöt, joilla on vamman tai sairauden aiheuttama pitkäaikainen fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen, sosiaalinen tai aisteihin liittyvä toimintarajoite.

Soveltamisalapykälän perustelujen (StVM 28/2024 vp, s. 5) mukaan tarkoituksena on, että lain soveltamisen piiriin tulevat sellaiset henkilöt, jotka ovat jääneet aikaisemmin lainsäädännössä väliinputoajan asemaan, kuten autismi- ja neurokirjon henkilöt sekä lievästi kehitysvammaiset henkilöt.

Kaikkien toimintarajoitteiden osalta tulee yhdenvertaisesti arvioida yksilöllinen avun, tuen ja huolenpidon tarve, yleisten palveluiden sopivuus ja oikeus saada palveluita vammaispalvelulain perusteella. Esimerkiksi autismi- ja neurokirjon henkilöiden palvelutarve tulee arvioida yksilöllisesti, samoin perustein kuin muidenkin. (HE 191/2022 vp, s. 157, StVM 28/2024 vp, s. 5).

Sosiaalinen toimintarajoite

Sosiaalista toimintarajoitetta ei ole aiemmin nimenomaisesti mainittu vammaispalvelulainsäädännössä. Uuden vammaispalvelulain perustelujen mukaan sosiaaliset toimintarajoitteet ilmenevät esimerkiksi sosiaalisiin suhteisiin, vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon liittyvinä ongelmina.

Sosiaaliset toimintarajoitteet voivat vaikeuttaa tavanomaisia elämänvaiheen mukaisia toimintoja, kuten asioiden hoitamista, julkisilla kulkuvälineillä liikkumista, koulunkäyntiä, opiskelua ja työelämää, ihmissuhteiden luomista ja ylläpitämistä sekä harrastuksiin osallistumista. Sosiaaliset toimintarajoitteet voivat aiheuttaa sellaista huolenpidon tarvetta, jota vastaavan ikäisellä henkilöllä ei tavallisesti esiinny.

Tilanteet, olosuhteet ja tehtävät, joihin vammainen henkilö tarvitsee apua ja tukea sosiaalisen toimintarajoitteensa vuoksi, vaihtelevat. Toisilla henkilöillä painottuvat vaikeudet käytännön asioiden hoitamisessa ja toisilla esimerkiksi sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvät haasteet. (HE 122/2024 vp, s. 52)

Toimintarajoitteen pitkäaikaisuus

Vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen pitkäaikaisuutta arvioidaan kuten aiemminkin: pitkäaikaiseksi katsotaan pääsääntöisesti vähintään vuoden kestänyt toimintarajoite. Aikamääre ei kuitenkaan ole ehdoton, vaan arvio toimintakyvyn heikentymisestä olisi aina tehtävä yksilöllisesti henkilön tilanteen kokonaisarvion pohjalta. Pysyvä toimintarajoite korostaa sitä, että henkilön, joka sairastuu nopeasti etenevään parantumattomaan sairauteen (esimerkiksi ALS, MS-tauti), tulee saada sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi tarvitsemansa palvelut ilman viivettä. Myös tämä vastaa aiempaa käytäntöä.

Avun ja tuen välttämättömyys

Soveltamisalapykälän mukaan palveluita järjestetään eri tavoin vammaisille ihmisille, jotka tarvitsevat toimintarajoitteensa johdosta välttämättä apua tai tukea tavanomaisessa elämässä. Edellytystä vammaispalvelulain mukaisten palvelujen välttämättömyydestä kuvataan alun perin hyväksytyn vammaispalvelulain perusteluissa (HE 122/2024 vp, s. 53, HE 191/2022 vp, s. 162).

Välttämättömyyden edellytys täyttyy, jos vammainen henkilö ei saa yksilöllisen palvelutarpeensa ja etunsa kannalta sopivia ja riittäviä palveluita sosiaalihuoltolain tai muiden yleislakien perusteella. Välttämättömyyden arvioinnissa on otettava huomioon, mitä rajoituksia, esteitä ja avun tai tuen tarpeita toimintarajoite aiheuttaa yksilöllisesti ja millaisia palveluita toiminnon toteuttaminen tällöin edellyttää. Avun ja tuen välttämättömyyden arviointiin vaikuttavat myös henkilön ikä, elämäntilanne, perhesuhteet, asuinolosuhteet ja toimintaympäristö.

Apu tai tuki on välttämätöntä, jos henkilö ei ilman sitä kykene suoriutumaan kulloinkin kyseessä olevasta toiminnosta. Apu tai tuki on arvioitava välttämättömäksi myös, jos henkilön terveys tai turvallisuus vaarantuu ilman apua tai tukea.

Välttämätön avun tai tuen tarve voi ilmetä tilanteessa, jossa vammainen henkilö tarvitsee useita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita henkilön tarpeen mukaisen palvelukokonaisuuden toteuttamiseksi. Välttämätön avun tai tuen tarve voi olla runsasta, usein ympärivuorokautista, tilanteessa, jossa henkilö tarvitsee jatkuvaluonteisesti toisen henkilön apua turvallisuutensa takaamiseksi esimerkiksi hengitysvajeen tai vaarantajun puutteen vuoksi. Välttämätön avun tai tuen tarve ei kuitenkaan edellytä vaativia tai monialaisia palveluita.

Henkilöllä olisi oikeus saada vammaispalveluita myös silloin, kun hän tarvitsee toimintarajoitteensa vuoksi välttämättä apua tai tukea joissakin tavanomaisen elämän tilanteissa, asioissa tai toimintaympäristöissä, vaikka hän suoriutuisi jossakin toisessa tilanteessa itsenäisesti ilman apua. Myös sellainen avun ja tuen tarve, joka vaikeuttaa henkilön selviytymistä ennalta arvaamattomissa, suunnittelemattomissa tai henkilölle uusissa tilanteissa, voi olla välttämätöntä. (HE 191/2022 vp, s. 162)

Tavanomainen elämä

Soveltamisalapykälä edellyttää avun tai tuen tarvetta tavanomaisessa elämässä. Edellytyksen sisältöä tulee arvioida suhteessa lain tarkoituspykälään. Yhteiskunnassa hyväksytyt arvot ja toimintatavat määrittävät yhdessä yhdenvertaisuuden, itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden toteutumisen tavoitteen kanssa tavanomaisen elämän sisältöä.

Tavanomaisen elämän käsitettä on arvioitava laaja-alaisesti, jotta se kattaa ihmisten monimuotoiset elämäntilanteet ja yksilölliset tarpeet ja jotta palvelupäätökset vastaavat lain tarkoitusta.

Omaa elämää koskeva päätöksenteko sekä yhdenvertainen osallisuus yhteiskuntaan kuuluvat olennaisena osana tavanomaiseen elämään. Tavanomaiseen elämään kuuluvia toimintoja ovat esimerkiksi itsestä, perheestä ja kodista huolehtiminen, liikkuminen, opiskelu, työ ja muu osallistuminen yhteiskuntaan, vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa sekä sosiaalinen elämä ja vapaa-ajan vietto tai loma-ajan toiminta.

Tavanomaisen elämän toimintoja verrataan vammattomien samaan ikäryhmään kuuluvien ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien henkilöiden toimintoihin. Hyvinvointialueella ei ole velvollisuutta järjestää vammaispalvelulain mukaisia palveluita, jos tilanne poikkeaa merkittävästi vertailuryhmän tasosta, eivätkä palveluista aiheutuvat kustannukset olisi toiminnan tavoite, merkitys vammaiselle henkilölle ja tilanteen kokonaisarvio huomioon ottaen kohtuullisia.

Tällaisia tilanteita voivat lain esitöiden mukaan olla esimerkiksi taajaan toistuvat tai poikkeuksellisen pitkät ja kalliit
ulkomaanmatkat ja niille tarvittavat palvelut tai muu vastaava tilanne, joka eroaa merkittävästi siitä, mitä tavanomaiseen elämään yleisesti arvioidaan kuuluvan. Arvioinnissa on kuitenkin aina otettava huomioon myös vammaisen henkilön yksilöllinen elämäntilanne ja se, mikä yksittäistapauksessa on henkilölle tavanomaista elämää. (HE 191/2022 vp, s. 163-164)

Yleisten palveluiden ensisijaisuus

Vammaispalvelulain 2.1 §:n mukaan vammaislain perusteella järjestetään palveluita vain, jos muussa laissa tarkoitetut palvelut eivät ole henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä. Asiakkaan edusta säädetään sosiaalihuoltolain (1301/2014) 4 ja 5 §:ssä.

Soveltamisalapykälän perustelujen mukaan palvelujen saatavuus ei ohjaa lain valintaa, vaan se, millainen oikeus palvelun saamiseen henkilöllä yleis- tai erityislain mukaan on. Perustelujen mukaan subjektiivisia oikeuksia toteutuvia palveluita ei tule välttämättä myöntää, jos palvelutarpeeseen voidaan vastata ensisijaisilla palveluilla. (StVM 28/2024 vp, s. 6)

Soveltamisalapykälän perustelut korostavat hyvinvointialueiden velvollisuutta varata yleislainsäädännön mukaisiin palveluihin riittävästi määrärahoja. Lisäksi perusteluissa todetaan, että hyvinvointialueet vastaavat viime kädessä perustuslain 19 §:n 3 momenttiin perustuen siitä, että asiakkaat saavat riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. (StVM 28/2024 vp, s. 6) Yleislainsäädännön mukaisten palveluiden tosiasialliselle saatavuudelle voitaneen siten joutua antamaan merkitystä, kun arvioidaan sitä, vaarantaako lainvalintaratkaisu vammaisen ihmisen oikeutta perustuslaissa turvattuihin riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Sosiaalihuoltolain 4 §:ään tehdyn muutoksen mukaan asiakkaan edun arvioinnissa ei oteta huomioon palvelusta määrättävää maksua.

Asiakasmaksuja koskeva suojasäännös

Soveltamisalapykälään kuuluu myös asiakasmaksuja koskeva ns. suojasäännös (2.4 §), jonka mukaan sen lisäksi mitä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain 11 §:ssä on säädetty maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta, ensisijaisen lainsäädännön mukaan järjestetyistä palveluista määrättävä maksu on jätettävä määräämättä, perimättä tai sitä on alennettava, jos maksu estää tai vaikeuttaa oleellisesti vammaisen henkilön palveluiden yksilöllisen järjestämisen tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.

Soveltamisalapykälän perustelujen mukaan säännös on tarkoitettu vammaisen henkilön suojaksi tilanteessa, jossa ensisijaisessa lainsäädännössä tarkoitetut palvelut ovat soveltamisalasäännöksen mukaisesti riittäviä ja sopivia vastaamaan henkilön avun ja tuen tarpeeseen, mutta vammainen henkilö ei voiolosuhteistaan johtuen asiakasmaksun takia palveluja käyttää. Tällöin asiakasmaksuja tulee säännöksen mukaan alentaa tai ne tulee poistaa.